Ecuador - köyhä, mutta mielenkiintoinen maa

Galleria 1
Galleria 2
Galleria 3

Etelä-Amerikassa päiväntasaajalla sijaitseva Ecuador on eurooppalaisen mittapuun mukaan köyhä maa. Katukuvaa kaupungeissa tai vieläkin selvemmin syrjäisillä alueilla maaseudulla kurjistavat mökkiröttelöt, jotka nipin napin pysyvät pystyssä. Myös runsaasti keskeneräisiksi jääneitä rakennuksia on paljon. Syynä tosin saattaa olla myös verotekninen seikka, sillä taloille ei aseteta veroa ennen kuin ne ovat valmiita. Kun alempi kerros on asuttavassa kunnossa, ylempi kerros jätetään usein keskeneräiseksi välttyäkseen turhilta kuluilta. Tämähän on tuttu käytäntö myös eräissä Euroopan maissa.

Ecuadorissa asustaa noin 12 miljoonaa ihmistä ja heistä iso osa on inkojen jälkeläisiä. Samoin paikallinen pukeutumismuoti poikkeaa huomattavasti meikäläisestä tyylistä. Kumpi sitten on kauniimpi, jääköön katsojan omaan harkintaan.

Maan pääkaupunki on Quito, joka sijaitsee 2800 metrin korkeudella. Se on rakennettu laaksoon, mutta asutus on viime vuosina levinnyt voimakkaasti myös lähirinteisiin. Rinneviritelmät olivat näkemisen arvoisia. Asukkaita on lähes puolitoista miljoonaa. Maan suurin kaupunki on kuitenkin rannikolla sijaitseva Guayaquil.

Ecuadorista paikalliset ihmiset sanovat sen olevan tulivuoriperäisin maa maailmassa, mutta ilmeisesti heiltä on jäänyt katsomatta maaliskuinen tv-ohjelma Indonesiasta. Mutta joka tapauksessa sallittakoon heidän kutsua Cotopaxia maailman vaarallisimmaksi ja samalla myös korkeimmaksi tulivuoreksi.

Cotopaxin lakipiste on 5897 metrin korkeudella ollen kaksi metriä korkeampi kuin Kilimanjaro. Cotopaxi on viimeksi purkautunut v. 1904 ja vaaralliseksi sen tekee arvaamattomuus. Paikallisten mukaan se ei anna etukäteen varoitusta vaan räjähtää kerralla.

Tämä samainen Cotopaxi kiehtoi allekirjoittanutta ryhmineen niin, että matka Ecuadoriin toteutettiin tämän vuoden maaliskuussa. Kolmen vuoden takaisesta Aqoncacuan ryhmästä mukana oli neljä ja lisäksi Kilimanjaron ryhmästä yksi kiipeilijä. Tällä kertaa myös kolme naispuolista seikkailijaa lähti mukaan.

Ryhmän ohjelmaan sisältyi vuorikiipeilyn lisäksi muutakin seikkailua ja liki kolmiviikkoiseen matkaan mahtui valitettavasti odottamattomia sairaalareissuja kaksin kappalein.

Koska Quiton kenttä sijaitsee keskellä kaupunkia, suljetaan se jo 01.00 yöllä. Myöhästyminen Miamin kentällä aiheutti sen, ettei sieltä päästy ajoissa liikkeelle ja ryhmä joutui viettämään yhden yön Miamissa.

Ensimmäisen kosketus korkeaan paikkaan ja vähäiseen happeen saatiin Pasochoan luonnonpuistossa, jossa noustiin kävellen bamburyteikössä 700 m – 1000 m ylöspäin. Parhaimmillaan päälaki kieppui noin 4000 metrissä. Jokainen sai esimakua tulevasta.

Neljäntenä päivänä lähdettiin tositoimiin. Cayamben vuori on Ecuadorin kolmanneksi korkein 5722 m. Tavoitteena oli akklimatisoitua 4500 metrin korkeudella olevassa vuoristomajassa kolme päivää ja kaksi yötä. Cayamben kylästä pick-upin lavalla nousu majalle kesti puolitoista tuntia suoran nousun ollessa 1700 metriä ylöspäin. Suositus vuorikiipeilyssä on 300 m yhdessä tunnissa. Liian nopea nousu aiheutti ongelmia. Jopa niin suuria ja vakavia että illalla oli tilattava kyyti alhaalta ja vietävä yksi ryhmän jäsen aina Quiton sairaalaan asti lisähappea saamaan. Mukaan lähti kolme muuta.

Vuoristotaudin oireet ilmenevät jo alle 3000 metrin korkeudessa, jos ne yleensä ovat tullakseen . Oireiden ilmaantuminen on täysin yksilöllinen asia. Mutta niitä estävät tai ainakin oireet lievenevät, jos nousuvauhti on riittävän hidas ja muistaa juoda vettä tarpeeksi.

Cayamben majalla hanasta tuli vettä, mutta me keitimme sen varmuuden vuoksi ja nautimme veden teen muodossa. Sitä tulikin juoduksi parin päivän aikana litroittain.

Tavoitteena meillä ei ollut nousta Cayamben huipulle, vaan ainoastaan totuttautua matalaan ilmanpaineeseen. Samaan aikaan majalla vieraillut saksalainen professori Oliver Courdt sen sijaan lähti iltasella kohti huippua palaten aamulla onnistuneelta reissulta väsyneenä, mutta onnellisena.

Neljä Cayambessa kaksi yötä viettänyttä palasi auton lavalla kylään, jossa quitolainen ystävämme Marco ja Quitosta palannut Harry meitä muita odottivat. Matka jatkui kohti Cotopaxia. Quitosta etelään oleva tulivuori on ehkäpä maan kuuluisin vuori, jonne kiipeilijöitä tulee useista eri maista. Valtatieltä kääntyvä tie vuorelle on kehno ja paikalliset lapset olivatkin keksineet hitaasti ajaville autoille oivallisen pysäyttämiskeinon: kaksi poikaa nosti köyden metrin korkeuteen tien poikki juuri ennen kuin auto oli kohdalla ja kolmas nuori mies meni kerjäämään rahaa kuskilta. Köyttä ei laskettu alas ennen kuin rahaa oli kuskilta herunut!

Alueen portilla oli hetken odotus ennen kuin vahdit päästivät meidät sisään. Muutamien kilometrien ajon jälkeen saavuimme hosteriaan, jossa isäntänä oli paikallinen Peter Sellersiä erehdyttävästi muistuttava henkilö. Hänelle sopi kaikki mitä esitimme: ”no problema!”

Yövyimme kolkoissa mökeissä ja aamulla ”Peterin” pick-upin lavalla jatkoimme matkaa aina 4500 metriin – lähelle Cotopaxin vuoristomajaa. Nousua majalle oli vielä 300 metriä ja ison repun kanssa aikaa meni puolentoista tunnin korville. Tahti oli hidas monestakin syystä: askel petti soraisella harjanteella, reppu oli raskas ja happea vähän.

Majalle päästyämme nautimme riittävän aterian, joimme teetä – tietenkin – ja lepäsimme. Ylösnousu kohti huippua sovittiin alkavaksi illalla klo 23.00.

Valmistautuminen meiltä viideltä sujui tavaroita pakkaillen, nukkuen ja keskittyen tulevaan haasteeseen. Koska rinne on lumisilla paikoilla vaarallinen mahdollisen luisumisen johdosta, laitoimme asianmukaiset köydet vyötäisille, jääpiikit kenkiin ja hakun mukaan. Yötä varten jokainen otti mukaan 3-4 litraa juotavaa.

Paikallinen opas Edgar otti köysistöönsä Akin ja Piian ja Harryn mukana roikkui Hannu allekirjoittaneen lisäksi. Muutaman tunnin kiipeilyn jälkeen sain tarpeekseni. Pulssi löi tuhatta ja sataa, lumi petti ison miehen alta ja olisin tarvinnut taukoja useammin kuin ryhmä niitä piti. Lähdin yön selkään pimeyteen laskeutumaan takaisin majalle. Pienen harhareitin jälkeen löysin majan ja kömmin lepäilemään makuupussiin. Tunnin kuluttua palasivat Harry ja Hannu. Hannu kyynärsauvoineen oli lumisella rinteellä vaikeuksissa ja Harry lähti varmistamaan miehen paluumatkan.

Aamu valkeni eikä nuorisoa kuulunut. Aurinko paistoi Cotopaxilla kuin etelän matkalla konsanaan. Kiikareilla saimme havainnon rinteeseen, jossa kolmen hengen porukka laskeutuu vaivalloisesti alas.

Kun Piia ja Aki sekä Edgar saapuivat majalle, näimme jo ilmeestä että he olivat saavuttneet huipun. Hienoa! Ja onneksi olkoon.

Paluumatka alas autolle alkoi välittömästi eikä nuorille annettu aikaa lepäilyyn. Matka kohti hosteriaa alkoi, koska Marco oli tulossa sinne hakemaan meitä. Sairaalassa olleet odottivat meitä Lascon kylässä.

Kun porukka oli jälleen koossa Marcon auton keula suuntautuu kohti Banosin kaupunkia. Parinkymmenentuhannen asukkaan kaupunki sijaitsee aktiivisen Tungurahuan ( n. 5050 m) tulivuoren kupeessa. Jatkuvasti tuprutteleva Tungurahua ei kuitenkin ole isommin asukkaita vaivannut pitkään aikaan.

Toisena päivänä teimme neljän tunnin kiertoajelun maaseudulle ja kuinka ollakaan pysähdyimme kahden sillan maisemiin. Siltojen välille oli laitettu benji-hypyn tai paikallisen tavan mukaan nimetyn pendulum-hypyn valjaat. Ja eikun hyppäämään! Ei se pudotus niin kauhean korkea ollut, mutta kun siitä sillan kaiteesta roikautti tyhjän päälle, niin hetken siinä tunsi vapaan pudotuksen ihanuuden. Ja Pentti roikautti perässä!

Banosissa on useita kylpylöitä. Vierailimme yhdessä niistä. Altaiden vesi sai lämmön maaperästä ja veden väristä päätellen vesi sai muutakin kuin pelkkää lämpöä.

Banos oli viehättävä kaupunki runsaine ruokapaikkoineen ja kauppoineen. Musiikkikaupoissa soi jatkuvasti Hasta siempre, joka kertoo ”el comandante Che Quevarasta”. Boliviassa v. 1967 teilattu vallankumoustaistelija on edelleen kovassa kurssissa koko eteläisessä Amerikassa.

Neljäntenä päivänä matka jatkui kohti viidakkokaupunki Tenaa. Vaikka matkaa ei ole kuin 140 km kului tien päällä peräti kuusi tuntia!

Tena oli pari astetta vaatimattomampi kuin Banos. Tosin hotellihuone oli suurempi ja muutenkin parempi, mutta ruokapaikkoja kaupungissa oli vähän.

Toisena päivänä teimme 40 kilometrin jokiajelun pitkin Napojokea viidakossa sijaitsevaan eläinten sairaalaan. Vuonna 1993 perustettuun sairaalaan oli tuotu hotelleihin jätettyjä tai muuten rampautuneita ja kidutettuja eläimiä. Saksalaistytön kertomukset ihmisten käyttäytymisistä olivat karmeaa kuultavaa – kilpikonnien selkään poratuista rei´istä tms.

Jokimatka oli muutenkin vaikuttava. Amazonin latvajoissa on uskomattoman paljon vettä ja virta on vuolas. Tästä saimme makua myös seuraavana päivänä kun viisi meistä lähti laskemaan kumiveneellä viiden tunnin ajaksi koskia. Oli pelkästään paikallisen oppaan Jaimen koskenlukutaidon ansiota ettei paattimme keikahtanut vuolaimmissa paikoissa! Hieno kokemus sekin!

Matka pääkaupunki Quitoon tehtiin vaihteeksi yleisiä kulkuneuvoja käyttäen. Paikallinen linkkuri käytti kuusi tuntia matkaan, joka hyvillä teillä taittuisi alta parin tunnin. Mutta kun tien kunto oli heikko ja nousi parhaimmillaan yli 4000 metriin ja pysäkkejä oli siellä, missä joku odotti tienposkessa, oli ajan kuluminen selvää.

Quitossa allekirjoittanut pääsi vierailemaan paikallisessa koulussa. Luokkakoot olivat suuria – lähes viisikymmentä oppilasta luokassa. Mutta oppilaat olivat luokkapuvuissaan aktiivisia ja innoissaan suomalaisvieraastaan.

Kävimme vielä päiväntasaajalla Mitad del Mundossa ja sieltä paluumatkalla teimme Pirjon kanssa suurimman virheen, mitä tällaisilla matkoilla voi tehdä. Ostimme hodarit emmekä hoksanneet, että poika laittoi majoneesia väliin. Siis majoneesia! Kului kuusi tuntia, kun se alkoi. Ja molemmista päistä ja koko yön. Myös Hannu, Aki ja Piia olivat mahataudissa. Pentti ja Rauha olivat sairastanet tautinsa jo aikaisemmin.

Aamulla oli edessä lähtö kentälle ja kohti kotia. Vielä kentälläkin tuli joka tuutista. Koneessa pyysin lentoemännältä lasin vettä. Maistoin varovasti. Ei kuulunut mitään. Pysyi sisällä. Join kaikkiaan neljä lasia vettä ja elämä tuntui voittavan.

Loppumatka sujui ongelmitta ja oli aika tehdä loppupäätelmät. Matka jäi paljon plussan puolelle unohtumattomine elämyksineen. Miinuksena olivat sairastumiset ja huiputusten epäonnistumiset, mutta saimme kuitenkin nähdä upeita maisemia ja tavata ystävällisiä ihmisiä. Ryhmän henki säilyi erinomaisena – olihan suurin osa ollut mukana jo aikaisemmilla matkoillakin. Myös Harryn panos espanjankielen taitajana oli tae matkan onnistumiselle.

Ryhmän koostumus:
Harry Hakomäki Espoo, Hannu Yrjölä Helsinki, Aki Harju Helsinki, Piia Huopalainen Helsinki, Pentti Tervo Oulu, Rauha Tervo Oulu, Pirjo Tieksola Oulu ja

Matti Tieksola
teksti ja kuvat