Kahden maapaikan judoka Jani Kallunki ei katso vyön väriä
Kuvia Kallungista tositoimissa (Kuvia 2 ja Kuvia 3)Vantaalainen Jani Kallunki on sähäkkä mies huolimatta vammastaan. 32-vuotias judoka kilpailee mielellään näkevien kanssa vaikka on itse luokiteltu näkövammaisten kirjanpidon mukaan luokkaan B2. Kallungin sähäkkyyttä ovat maistelleet maailman muut samanpainoiset ja vähän raskaammatkin judokat kotimaisista kilpailijoista puhumattakaan.
Erikoiseksi Kallungin saavutukset tekevät viime vuoden ansiot, joilla hän on saavuttanut kaksi maapaikkaa Pekingin paralympialaisiin. Ensin hän voitti Bakussa Azerbaijanissa 66-kiloisissa Euroopan mestaruuden ja sijoittui vuosi sitten kesällä Sao Paolossa vammaisurheilun maailman kisoissa 73-kiloisissa viidenneksi ja hankki samalla kyseiseen painoluokkaan myös maapaikan.
"Bakussa virisi valmentajani Juha Vainion kanssa ajatus yrittää toista paikkaa Pekingiin ja sehän onnistui hienosti. Itse en kuitenkaan voi kilpailla kuin yhdessä painoluokassa eli 66-kiloisissa, mutta 73-kiloisiin lähtee Suomen edustajaksi Rauno Peltoniemi", Jani Kallunki kertoo.
Kallunki on voittanut entuudestaan jo kahdessa eri lajissa paralympialaisten mitalin. Atlantassa 1996 hän oli mukana Suomen kultaa voittaneessa maalipallojoukkueessa ja Ateenassa 2004 hän voitti judossa pronssia.
"Judon aloitin v. 2001 koska halusin mukaan johonkin fyysisempään lajiin - sellaiseen jossa saa taistella mies-miestä vastaan. Onneksi löysin Juha Vainion Meido-kanista ja Floben kanssa on reissattu palloa ristiin rastiin."
Judoon oleellisesti kuuluvat vyönarvot Kallunki kuittaa olankohautuksella. Ateenassa hänellä oli vihreävyö, kun nykyään hän kantaa jo ruskeaa vyötä takkinsa pitimenä.
"En katsele vöitä enkä kiinnitä vyöarvoon huomiota. Se on vain väline, jolla pidetään takki kiinni. Yhtä lailla ne mustavöisetkin lentelevät", Kallunki lataa täysillä.
Jani Kallungin ura on ollut nousujohteinen. Ateenan pronssin jälkeen hän voitti EM-hopeaa seuraavana vuonna ja 2006 jo MM-pronssia. Kunnes viime vuonna hän räjäytti pankin EM-kultamitalillaan, jota hän täydensi maailmankisojen viidennellä sijallaan.
"Pekingiin lähden tavoitteena kultamitali ja sen uskallan sanoa julkisestikin. Jos minulla on jo piirongissa muita mitaleja, niin olisi aika vaatimatonta tyytyä vähempään kuin kultaan", Jani Kallunki sanoo ääni täynnä tervettä itseluottamusta.
Kotimaassa hän ei saa näkövammaisten keskuudessa vastusta, niinpä treenikaverit haetaan näkevien harjoituksista. Maaliskuun lopulla pidettiin Porissa Suomen mestaruuskilpailut, joihin Kallunkikin olisi halunnut tulla mukaan. Muut 66-kiloisten kilpailijat osoittivat kelpo urheiluhenkeä ja suostuivat näkövammaisten sääntöihin aloituksessa - ottelu alkaa molempien valmiista otteesta. Mutta sitten puuttui kohtalo peliin - Kallunki sairastui kisojen alla eikä voinut kilpailla.
"Silloin harmitti kovasti, mutta ne ajat ovat menneet. En jää niitä murehtimaan, kun edessä on tarjolla parempaa - Pekingin kisat. Mutta olisivat siellä Porissa kotimaiset huiput Jussi Uotila, Niko-Tapio Niemelä ja Antti Rintamäki saaneet tehdä kovasti töitä voittaakseen minut."
Kallunki ja Vainio on parina erottamaton. Juha Vainio on itse ensimmäinen suomalainen arvokisamitalisti voitettuaan vuonna 1977 nuorten EM-pronssia. Vainio valmentaa ja toimii matkoilla Kallungin silminä. Hanhenmarssia kulkeva parivaljakko erottuu massasta siinäkin mielessä että Kallunki vilkkaana ja puheliaana on äänessä ja Vainio lupsakkaana miehenä hymyilee suojattinsa vitseille.
"Jani on tarpeen tullen myös omia ajatuksiaan hyvin puolustava ja asioissaan analyyttinen. Mutta kun yhteinen sävel löytyy, niin hän on erittäin hyvä valmennettava", Juha Vainio kehuu vantaalaisen asennetta.
Vuosien mittaan Vainio on pannut peliin paljon. Kuten niin usein menestyksen takana on pyyteetön valmentaja, niin on nytkin. Vainio on uhrannut omaa rahaa "ison tukun" voidakseen auttaa Kallunkia. Erityisesti nyt kun Pekingin paralympialaiset ovat melkein ovella, parivaljakon kierrokset käyvät täysillä.
Matti Tieksola
teksti ja kuvat